Medugorje -todellinen ihme vai taitavaa vedätystä

Medugorje – todellinen ihme vai taitavaa vedätystä

Aamun aikana on satanut reippaanlaisesti, mutta siitä muistona ovat vain lätäköt maassa. Aurinko pilkistelee jo pilvien lomasta. Kello on yksitoista ja olemme saapuneet Medugorjen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle kirkolle. Vieressä kulkee kylänraitti joka on täynnä matkamuistomyymälöitä ja vaatimattomia kahviloita.
Kirkon takana on louhikkoinen rinne jossa on jo menossa seremonia. Kun kipuaa ylös polkua tai yli lohkareiden pääsee varsinaiselle seremoniapaikalle, siellä komeilee suuri Madonnapatsas ja vielä mittavampi risti. Hartaat uskovaiset ja muut uteliaat seisovat papin kanssa puoliympyrässä patsaan edessä. Papin johdolla lausutaan uskontunnustus, sitä seuraa yllättäen ”Happy birthday”-laulu englanniksi. Seurakunta yhtyy lauluun. Lopuksi lausutaan muutama Ave Maria ja kaikki alkaa taas alusta.
Rukousnauhoja hypistellään, katseet tapittavat hurmioituneina pyhää patsasta, huulet mumisevat rukouksia.
Minua hävettää kun en tunne minkään liikahtavan sisälläni vaikka tämä tuntuu toisille olevan iso asia.

Kylän uusi kirkko

Onko tämä pyhä paikka vai turistirysä?
Voiko 30 miljoonaa ihmistä olla väärässä?

Medugorjen pikkukaupunki sijaitsee Bosniassa, parikymmentä kilometriä Mostarin eteläpuolella. Nimi tarkoittaa vuorten välissä olevaa kylää eikä se ollut mitenkään erikoinen paikka ennen vuotta 1981 kun kaikki äkkiä muuttui. Koko taru alkoi siis vuonna 1981 kun kuusi poikaa näki vuorella ilmestyksen. Kirkkaan valon ympäröimä, ihmeen kaunis Neitsyt Maria ilmestyi heille. Pojat kertoivat asiasta kotona, mutta heidän vanhempansa eivät ihan nielleet näin hurjaa kertomusta. Mutta ilmestykset jatkuivat ja jatkuivat. Pian kylän ihmiset muuttivat mielensä ja pian huhu kantautui muuallekin. Sillä seurauksella, että nykyisin noin miljoona turistia vierailee tässä pikku kaupungissa vuosittain. Tähän mennessä 30 miljoonaa. Nykyään tänne pääsee bussilla Sarajevosta tai Kroatian puolelta, mutta sisällissodan jälkeen kun alueen tiestö ja muu infratruktuuri oli kärsinyt sodan rasituksista matka oli hankala ja vaarallinenkin.

Kolme näistä entisistä teinipojista saa vieläkin päivittäin näkyjä (siis 37 vuotta myöhemmin) ja loput kolme kuulemma vain kerran vuodessa.
Näiden kuuden näkijän lisäksi, jotka säännöllisesti saavat sanomia Neitsyt Marialta myös tuhannet muut pyhiinvaeltajat väittävät saaneensa sanomia, nähneensä merkkejä ja kokeneensa parantumisia ja kuulevansa Neitsyen äänen.

Tavallinen sanoma on, että Neitsyt Maria julistaa rauhan ja yhteyden aikakauden alkaneen. Sanoma on erinomainen, kunhan toteutuisikin ja onhan  tämä sanoma tietysti käynyt toteen silloin kun sisällissota vihdoin Bosniassa loppui vuonna 1995.

Ja mitä sanoo tästä kansainvaelluksesta ja ihmeestä roomalaiskatolisen kirkon ylin auktoriteetti, paavi?

– Jos en olisi paavi, olisin jo Medjugoressa

Madonna louhikossa

Hartaita uskovia ja muita uteliaita

Vanhan kirkon rauniot

Koko kaupunki elää tästä pyhäinvaelluspaikasta. Tarvitaanhan turisteille oheistoimintaa, majoitusta ja ruokailua. Kaupungin keskusta on vähän etäämpänä, mutta samat matkamuistomyymälät samoine madonnapatsaineen ja avaimenperineen reunustavat kadunvartta.
Ja enhän tietenkään voi tehdä poikkeusta vaan ostan 1,50 maksavan avaimenperän madonnankuvineen lapsenlapselle, joka sattuu keräämään niitä.

Osta oma madonna

 

Talojen portitkin ovat kaupungin imagon mukaiset

Sade alkaa uudelleen ja väki alkaa valua alas pitkin louhikon rinnettä. Taksit täyttyvät ja porhaltavat kaupunkiin. Kylänraitti on aika autio näin puolilta päivin. Istun kahvilassa kuppi mustaakin mustempaa espressoa edessäni ja tuijotan tyhjää rinnettä. Voin melkein kuvitella kirkkaan hahmon astelevan rinnettä alas.

Seuraa fammon vaeltelua myös Instagrammissa
Facebookissa
Blogit.fi

 

13 kommenttia:

1. 1. Mari Jalava24. syyskuuta 2017 klo 9.40VastaaPoista
   2. Näissä pyhiinvaelluskohteissa on jotain mystisen mielenkiintoista – myös meille ei niin uskonnollisille. Minua on alkanut kiinnostaa koko ilmiö. Tästä paikasta en kyllä tiennyt aiemmin mitään.
   3. Terhi Strömman24. syyskuuta 2017 klo 12.06VastaaPoista
   4. Odotukset ovat varmaan korkealla. Säästetään, jotta voitaisiin kerran elämässä käydä pyhällä paikalla, kuulemma ainakin Irlannista ja Puolasta tulee paljon vierailijoita. Jotenkin hävettää siellä seisoessaan kun muut ovat niin hartaina ja kuulevat ääniä.
   5. Ansku BCN24. syyskuuta 2017 klo 23.50VastaaPoista
   6. Muistuttaa hieman Ranskan Lourdesia, joka oli ehkä yksi absurdeimmistä paikoista, joissa olen käynyt! Sieltä olisi saanut ostaa vaikka mitä matkamuistoja, Jeesus-paitoja ja muuta ”fanitavaraa”, ja markkinameininki yhdistyi kummallisesti hengellisyyteen. Erikoinen paikka!

Vastaukset

• Mari Jalava25. syyskuuta 2017 klo 8.51Poista
• Lourdes kuuluu ensi kevään Ranskan-ajelun ehdottomiin kohteisiin. Katsoin elokuvan Lourdes ja tosiaan tuli se oli, että tuonne on mentävä. Varmaan aika ristiriitainen paikka. Luinkin juuri postauksesi aiheesta.

Vastaa

2. Terhi Strömman25. syyskuuta 2017 klo 2.04VastaaPoista
3. Varmaankin käymisen arvoinen paikka. En nyt mitenkään asettele uskontoja paremmuusjärjestykseen, mutta suomalainen luterilaisuus on jotenkin raskassoutuista ja ankeata verrattuna vaikkapa roomalaiskatolilaisuuteen.
4. jonnahah25. syyskuuta 2017 klo 9.21VastaaPoista
5. Jotenkin kyllä hauska ilmiö tämä uskonnollisuuden ja ”fanitavaran” yhdistelmä, Paavillekin on varmaan enemmän oheiskamaa kuin monelle elokuvalle tai pelille . Aika kovat turistimäärät joka tapauksessa pienelle kylälle!
6. Terhi Strömman25. syyskuuta 2017 klo 12.27VastaaPoista
7. Varmasti kultakaivos pienelle kylälle. Työttömyys on todella korkea Bosniassa.

 

Suomen kuuluisin kesämökki – Kultaranta

Kaikkien tuntemaan puutarhaan, Naantalin Kultarantaan pääsee tutustumaan helposti, opastettuja kiertokäyntejä on kahdesti päivässä. Paitsi maanantaisin. Mahtanette jo arvata, että me saavuimme Naantaliin sunnuntai-iltana. Eipä hätää, kesäisessä Naantalissa riittää muutakin tekemistä. Kultarannan puutarhassa on tapana järjestää myös kesäinen taidenäyttely, tänä kesänä houkuttelee Kultarantaan upea patsasnäyttely, johon patsaita on kerätty eri aikakausilta ja eri taiteilijoilta.

Itse asuinrakennuksessa saattaa olla itse presidenttiperhe paikalla, sinne ei pääse, ei myöskään talouspuolelle, mutta puutarha esitellään. Tunnin mittainen esittely on ytimekäs ja kattava. Perjantaina on kuitenkin yleisöllä vapaa pääsy puutarhaan kahden tunnin ajan mikäli haluaa käyttää enemmän aikaa kasvien tai patsaiden ihasteluun.

Näyttelyn patsaat on ripoteltu sopiviin kohtiin ydinpuutarhaan.

Kultarannan omisti aikoinaan äveriäs Alfred Kordelin, kauan ja hartaasti valittuaan parasta paikkaa pikku poikamiesboksilleen hän valitsi tämän luonnonkauniin niemen ja rakennutti sinne mahtavan 19 huonetta käsittävän  graniittilinnan. Kauan ei Kordelin kuitenkaan ehtinyt huvilastaan nauttia, rakennus valmistui vuonna 1916 ja Kordelin surmattiin jo vuotta myöhemmin.

Itse puutarha käsittää 16 hehtaaria ja sitä hoitamassa on 5 puutarhuria. Puutarhassa on suihkulähteitä, kuusikäytäviä ja huvimajoja. Sitä kutsutaan muotopuutarhaksi koska se on saanut vaikutteita Versaillesin puutarhasta. Puutarhasta löytyy erityisiä alueita niin kuin esimerkiksi punatarha ja sinitarha.

Punatarhan kukat ovat luonnollisesti punaisia

Äiti ja lapsi, Eemil Halonen

 

Arvo Siikamäen Musta madonna

Veikko Myllerin työ Kontakti on patinoitua pronssia

Koko huvila-alue on 54 hehtaarin laajuinen. Siihen kuuluu myös hyötypuutarha kasvihuoneineen, työntekijöiden asuntoja ja hotelli vieraita varten. Kaikki Suomen presidentit ovat käyttäneet huvilaa kesäasuntonaan, he ovat olleet myös urheilullisia, joten alueelle on rakennettu lentopallokenttä, golfrata ja tenniskenttä. Arvata voi mikä kunkin presidentin toimesta. Ei ole kuulemma myöskään epätavallista, että puistovierailujen aikana sattuu törmäämään presidenttiin, etenkin Martti Ahtisaari tapasi ajella golfkärryllään ympäri puistoa.

Puutarhasta löytyy myös elegantteja huvimajoja

Naantalin keskusta Kultarannasta katsottuna, kerran tälläkin puolella

Anne Koskisen Celeste

Anne Koskisen Helena on tehty graniitista

Uudet tuulet puhaltavat kuitenkin Kultarannassakin, aluetta ehostetaan ja vuoden 2019 syyskuussa koko puisto menee remonttiin ja pysyy suljettuna ainakin kesän 2020. Jos nyt kiertelee Naantalin seudulla kannattaa käydä tutustumassa puutarhaan, kylkiäisenä saa myös tämän kesän patsasnäyttelyn.

Veikko Haukkavaaran teräspatsas: Mummo ja ystävät

Kim Simonsson: Girl Feeding a Two Headed Rabbit

Raumalaisen keramiikkataiteilija Kerttu Horilan Rottataiteilija

Kerttu Horilan keramiikka- ja akryylityö: Koirataiteilija

Jos patsaista täytyisi valita suosikkia niin pakko sanoa, että vedän hieman kotiinpäin ja kallistun tämän mäyräkoirapatsaan suuntaan.

Mikä patsaista on sinun suosikkisi?

Seuraa Fammon vaeltelua myös sivulla Blogit.fi

 

Bergen

Euroopan sateisin kaupunki

Sataako sinun mielestäsi Suomessa usein? Mikäli vastaus on kyllä, niin saanen kertoa, että Bergenissä sataa kolme kertaa enemmän, itse asiassa Bergen pitää hallussaan kyseenalaista arvonimeä olla Euroopan sateisin kaupunki. Jäimme Norjan kiertomatkallamme Bergeniin pariksi päiväksi ja nautimme – kauniista, syksyisestä ja kuulaasta ilmasta sekä auringonpaisteesta. Ei siis sääntöä ilman poikkeusta.

Aloitimme  tähän Turun kokoiseen, 280.000 asukkaan kaupunkiin tutustumisen kiertoajelulla. Saimme tietää kaikenlaista mielenkiintoista kaupungista. Bergen on Norjan toiseksi suurin kaupunki ja sen satama on Pohjoismaitten suurin tavaraliikenteen satama. Sitä ympyröi seitsemän vuonoa ja seitsemän kukkulaa ja se on ollut Norjan pääkaupunki vuoteen 1299. Sitten alkoivatkin onnettomuudet; musta surma iski 1300-luvulla ja 1400-luvulla tulivat vitaaliveljekset ryöstäen ja polttaen kaupungin. Vaikka kaupunki  on vuorten eristämä niin sekään ei siis ole tae siitä, että saisi elää rauhassa.

Satama on aina ollut Bergenille tärkeä ja on sitä edelleen

Meritiet ovat aina olleet Bergenille tärkeämmät kuin maantiet ja nykyisinkin matka Osloon kestää maitse yli 10 tuntia vaikka matkaa on paljon alle 500 kilometriä. Siksipä mekin lensimme kotimatkallamme  Bergenistä Osloon ja sieltä edelleen Helsinkiin.

Nähtävyyksiäkin kaupungista toki löytyy, sellainen on Bryggen hansakaupan aikainen  puutaloalue ja sen keskellä sijaitseva museoalue, Unescon maailmanperintökohde muuten. Talot on maalattu kirkkailla väreillä ja ne nököttävät samanlaisessa kauniissa rivissä kuin Kööpenhaminassa jaTorshavnissa. Maailmankuuluja ovat myös Bergenin satama, sen vieressä oleva kalatori ja kalahalli.  Koko kaupunki lepää Fløyen-vuoren turvallisessa syleilyssä, jos vuorelle tekee mieli niin sinne pääsee vaijerikäyttöisellä rautatiellä.

 Illan kuluessa päätimme valloittaa tämän kaupungin korkeimman paikan, Fløyen-vuoren. Helpoiten se tapahtui rautatietä käyttäen, mutta jottei valloitus olisi liian helppo tulimme kävellen alas. Oli sitä urakkaa siinäkin.

                             Näköalassa ei ollut kerrassaan mitään vikaa.

Seuraavan päivän kierroksen aloitimme kalahallista. Olivatpa kalat suuria ja outoja. Tankista voi ostaa rapuja ja hummereita jotka olivat varmasti tuoreita. Eikä Bergenissä kertakaikkiaan voi syödä muuta kuin kalaa. Ja onhan Bergenissä erinomainen kalaravintola missä toteuttaa kaikki kaloihin, äyriäisiin ja muihin mereneläviin kohdistuvat toiveensa.

 

Merikrotti, ruma, mutta maukas

 

Saattaisi jalat tutista jos tämä herra tulisi elävänä vastaan

                       

Päätimme käydä myös suuressa meriakvaariossa ja Munch-museossa. Kävi kuitenkin niin, että koska taidemuseoita oli useampi vierekkäin, emme tuntikausiin päässeet tätä KODE-museota pidemmälle, emmekä näin ollen  koskaan ehtineet akvaarioon asti. Elämä on valintoja.

Kaupunki vaikutti vihreältä monine upeine puistoineen, eipä ihme jos sadetta tosiaankin saadaan niin runsaasti.

Kyllä tässä kaupungissa olisi viihtynyt pitempäänkin. Ehkäpä   tiemme vielä yhtyvät. 

Junamatkaa Oslosta Bergeniin kehutaan yhdeksi maailman kauneimmista, mitäpä jos…

 

Kun tunti ei riitä

Kun ei kerrasta opi niin saa syyttää vain itseään. Vaikka kuinka löisi päätään seinään niin ei vain opi, nimittäin kriittisesti tarkastelemaan jatkolentojen vaihtoaikoja. Mokasin jo toisen kerran kun luotin matkatoimiston reititykseen.

Ensimmäinen kerta oli lennolla Buenos Aires – Sao Paolo – Lontoo – Helsinki. Ensimmäiset kaksi lentoa olivat Latamin lentoja, vaihtoaikaa Sao Paolossa oli varattu tunti. Lähtö olisi samasta terminaalista, ei hätää, tunti riittäisi.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Boniksen lento lähti täyden tunnin myöhässä, syytä ei kerrottu, eikä kone sitten kuronut minuuttiakaan umpeen lyhyehkön lennon aikana. Pieni toivo kuitenkin eli, jospa se Lontoon kone sittenkin odottaisi. Arvaatkaapa odottiko?  Ei odottanut. Porhallettuamme portille minkä kintuista irti saimme saatoimme vain ihailla suljettua porttia koneen rauhallisesti rullatessa kohti kiitorataansa. Tällä kertaa reitittäjänä oli My Trip, mutta reititys oli tietysti itseni hyväksymä.

Kun olimme löytäneet Latamin edustajan ohjattiin meidät matkatavarahalliin. Siellähän meitä jo odotettiinkin matkalaukkujemme kanssa. Käteemme saimme uudet liput, epäuskoisena tuijotimme niitä; vasta vuorokauden kuluttua pääsisimme matkaan. Yön viettäisimme hotellissa ja sinne pääsisimme bussilla. Kolmanneksi myöhästyjäksi meidän lisäksemme ilmaantui pietarilainen lääkäri, joka oli ollut risteilylomalla ja oli matkalla kotiinsa Helsingin kautta.

Eipä siinä sitten muuta kuin etsimään sitä bussia joka veisi meidät hotellille. Siinä sitten kuljettiin ykkös- ja kakkosterminaalin väliä sitä bussia etsimässä. Välillä kävimme jo kinuamassa taksikyytiä Latamilta, huonoin tuloksin. Lopulta löydettiinkin se bussi, kello lähenteli jo yhtätoista illalla.

Bussi vei meidät ja muut epäonniset hotelli Monacoon, joka oli epämääräisen näköisen rakennustyömaan seassa rähjäisten talojen keskellä. Katselimme ääneti toisiamme. No, yksi yö. Sen nyt kestäisi missä vaan.

Eipä mitään, ulkokuori petti, hotellin ulkosivu oli työn alla, mutta sisäpuoli oli kunnossa, hotelli oli upouusi, tasokas hotelli, jossa saimme myös aamiaisen ja lounaan Latamin piikkiin. Ja tietysti kuljetuksen lentokentälle sillä samaisella bussilla seuraavana päivänä. Pietarilainen oli vähän ihmeissään, hänen potilaansa odottivat maanantaiaamulla, meille ei ylimääräinen lomapäivä aiheuttanut muita ongelmia kuin sen, että Helsingin majoitus ja bussiliput oli jo maksettu ja ne menetettäisiin.

Päivä kului sitten rattoisasti. Me epäonniset vietimme päivän yhdessä, pietarilainen tilasi Über-kuljetuksen jolla sitten ajeltiin mm. paikalliseen eläintarhaan ja tutustumaan alueen virkistys- ja ostoskaduille.

Helsingin majoituskin junailtiin hyvin, Seurahuone suostui muuttamaan varauksen seuraavalle päivälle. Pisteet siitä Seurahuoneelle.

Tämä kokemus ei kuitenkaan opettanut minulle mitään. Uusi varaukseni, tällä kertaa Kanadaan, sisälsi etapin Tukholma- Kööpenhamina- Toronto. Tällaista reititystähän en ollut ostamassa, mutta parempaakaan ei ollut sillä hetkellä saatavilla. Vaihtoaika Kööpenhaminassa oli 50 minuuttia. Ajattelin siinä vaiheessa, että  aikaa oli ihan riittävästi, olihan yhtiö sama molemmilla lennoilla (Air Canada).

Ongelmat alkoivat jo Tukholmassa, boardingpasseja ei saanut automaatilla. Mikäs siinä, löytyi  SAS:n virkailija, sillä siinä vaiheessa huomasin, että ensimmäinen lento olikin SAS:n operoima. Virkailija kertoi ystävällisesti ettei sisäänkirjautumista voi tehdä koska vaihtoväli oli liian lyhyt eikä matkatoimisto, tässä tapauksessa Kiwi olisi saanut sellaista reittiä edes tehdä. Olikohan matkan pää jo siinä. Ei vainkaan, virkailija etsi ja soitteli aikansa ja sai meille sitten boardingkortit.

Tunnin lento Kööpenhaminaan lähti ainoastaan 10 minuuttia myöhässä. Perillä näimme koneemme ikkunasta Air Canadan  koneen kentällä, boarding oli jo alkanut ja ihmiset näkyivät kävelevän koneeseen. Meidän koneemme rullasi aivan toiselle puolen mittavaa rakennusta. Apua, tuntui, että muut ihmiset poistuivat koneesta tuskastuttavan hitaasti.

Lopultakin päästyämme ulos ryntäsimme kohden hallin toista siipeä. Ikäväksemme meidän ja himoitun lentokoneen välissä olivat mittavat passintarkastusjonot. Ihmiset eivät katsoneet ystävällisesti etuilevia matkustajia, ei edes vaikka nämä pyytelivät anteeksi etuiluaan, mutta miespuolisen virkailijan ystävällisellä myötävaikutuksella pääsimme passintarkastuksesta läpi ohi jonojen. Koettelemus ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Kone  Torontoon seisoi tietenkin viimeisellä portilla 39, matkaa oli varmasti kilometri, siltä se ainakin tuntui. Ihme kuitenkin tapahtui ja ehdimme koneeseen, hikisina ja puuskuttaen, mutta ehdimme.

Vaikka miehen mielestä tämä oli vain piristävän jännittävää niin minä en tämänkaltaista jännitystä tarvitse. Parempi pari tuntia odottelua kuin armoton paniikki. Voi olla, että jo seuraavaa varaustani tehdessäni muistan, että tunti ei useinkaan riitä.

Onko sinulla ollut tiukkoja tilanteita lentokentillä? Miten olet niistä selvinnyt?