lauantai 28. huhtikuuta 2018

Köyhän miehen kirsikankukkamatka






Matkailija joka vähänkin seuraa ympäristöään ei voi välttyä kuulemasta tiettyjä kuluneita kliseitä kuten:

-nähdä Napoli ja kuolla
-kaikki tiet vievät Roomaan
-Portugalin huhtikuu
-Paris is always a good idea
-kirsikankukkien Japani

Tällaiset sanonnat jäävät ikävällä tavalla mielen sopukoihin ja ennen pitkää huomaa, että on ihan pakko matkustaa Pariisiin vaikka oli suunnitellut menevänsä Joensuuhun tai huomaa istuvansa yllättäen huhtikuussa lentokoneessa matkalla Portugaliin vaikka vuosiloma on vasta kesäkuussa. 

Huhtikuu on myös sitä  auvoisaa aikaa jolloin koko Japanin sanotaan olevan täynnä kirsikankukkia. Antaessaan hiemankin ajatustensa harhailla huomaa äkisti sairastuneensa akuuttiin kirsikankukkakuumeeseen. Kaipuu tuoksuvaan kirsikankukkamereen kasvaa kasvamistaan. Nyt on aika nähdä ne kuuluisat kirsikankukat, ensi vuodesta ei kukaan tiedä, vaikkemme olisi edes elossa, potilas järkeilee vastoin tosiasiaa ettei hänellä ole kummempaa tautia kuin ylipaino ja lattajalka. Paitsi tietysti se kirsikankukkakuume.

Lääke tähän kalvavaan tautiin on tietysti tiedossa, se on astelu tietokoneen hakukoneelle. Nopea haku osoittaa kuitenkin kylmän tosiasian, alle viidensadan eivät lentoliput Japaniin irtoa. Ja jopa intohimoisimmankin kirsikankukkafanin täytyy myös asua jossain Japanissa viipyessään. Nopea kurkistus oman tilin saldoon voi antaa niin surkean tuloksen, että lennonvaraussivun voi saman tien sulkea. Mikä neuvoksi?

Vastaus kysymykseen on köyhän miehen kirsikankukkamatka. Se suuntautuu, mihinkäs muualle kuin  lahden taakse naapurimaahamme Ruotsiin. Vain yö laivalla ja aamulla ollaan jo Tukholmassa.  Se yökin ehkä tulee halvaksi vapaalippua käyttämällä, jos itsellä ei ole, voi kysyä kavereilta tai siltä kuuluisalta naapurin Pekalta.
Tukholman satamasta suunnataan sitten suoraan Kungsträdgårdeniin. Mikäli halutaan nopeaa lievitystä kirsikankukkakuumeeseen otetaan  metro. Mikäli halutaan vielä hetki unelmoida kukista ennen lopullista kliimaksia kävellään koko matka himoittuun kohteeseen.
Yllättäen ollaankin sitten perillä Kungsträdgårdenin puistossa ja koko aaltoileva kirsikankukkameri avautuu  sairaspolon eteen.
Sitten vain nautitaan parantavasta rohdosta. Seistään kirsikkapuun alla, oksat kaareutuvat yläpuolella taipuen  kukkien painon alla. Mehiläiset pörräävät iloisina ympäri kukkamerta. Vienon vaaleanpunaiset kukan terälehdet leijailevat alas muodostaen pinkin kukkamaton. Seistään ihan hiljaa ja hengitellään kirsikankukan huumaavaa tuoksua, kuvitellaan, että ollaankin Osakassa.
Tähän paratiisiin voi kuitenkin yllättäen luikerrella käärme. Erilaiset huudot, kuten: Nej, herregud, vad fint! voivat häiritä kirsikankukkanautintoa. Siihenkin on keinonsa. Laitetaan korville kuulokkeet ja kuunnellaan melodista japanilaista musiikkia.









Halutessaan voi potilas  viettää tässä asennossa tuntikausia kunnes on aika palata laivalle ja talvenjälkeiseen kotimaahan josta kirsikankukkia ei löydy. Ei ainakaan ennen kesää.
Jälkitauditkin ovat mahdollisia, on täysin hyväksyttävää ja jopa odotettavissa, että   näin täydellisen kokemuksen jälkeen tuntuukin siltä, että on jotenkin huijannut kun rahaa tai aikaa unelman toteuttamiseen on kulunut tuskin nimeksikään ja on kuitenkin saanut kokonaisvaltaisen elämyksen ja parannuksen tautiin. 
Tästä ei pidä kuitenkaan välittää. Mikäli on saanut ainutlaatuisen kokemuksen vähällä vaivalla istumatta päiväkausia ahtaassa lentokoneen istuimessa ja kärsimättä turvonneista nilkoista ja lukkiutuneista korvista ja lainaamatta rahaa pikavippiyritykseltä, niin on oltava vain tyytyväinen. Mikäli  tältä matkalta jäi jokunen roponen yli niin sen voi antaa omantunnon puhdistamiseksi vaikkapa ilmastonsuojelutalkoisiin.


Seuraa Fammon vaeltelua myös Instassa ja Facebookissa

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Travel Thursday Eläimiä matkoillani


Osallistun ensimmäistä kertaa tähän hauskaan Travel Thursday- koosteeseen. Koska aihe on vapaa niin päätin listata matkoillani kohtaamiani ja kuvaamiani eläimiä. Kuvista löytyi  17 kaukana tai lähempänä elävää eläintä. 




Keväällä 2009 kävimme Kiinassa, silloin tuli katsastettua Pekingin eläintarha, se oli kätevästi matkan varrella kun tulimme Kesäpuutarhasta. En ole eläintarhojen ystävä, ahdistuneet eläimet saavat katsojatkin ahdistuneeksi. Tämä eläintarha ei kuitenkaan ollut ollenkaan pahimmasta päästä. Pandoja oli paljon ja ne olivat pirteitä ja leikkisiä. 
Kaivoin tämän vanhan kuvan arkistojen kätköistä sinä päivänä kun kaksi pandanuorta matkasi Ähtäriin ja Suomi nousi hetkiseksi maailmankartalle pandojen uutena kotimaana. Idean kannattavuuteen ja mainosarvoon en tässä vaiheessa rohkene ottaa kantaa. Aika tulee näyttämään oliko tempaus järkevä.









Brasiliassa käydessämme olimme tulleet riippuhissillä ylös Rion Sokeritoppavuorelle, maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniit. Nojailin muurinlaitaan kun yhtäkkiä ulkopuolelta kurkisti pörröinen pää. Hyvä etten pompannut viittä metriä taaksepäin. Pieni, utelias olio oli makakiapina ja kun tarkemmin katseli puunlatvoja niin siellähän niitä apinoita rapisteli enemmänkin.



Yllättävä vieras kurkisti kaiteen takaa



Täysin suomalainen kyykäärme on kuvattu Turunmaan saaristossa, Kustavissa. Turunmaan saaristo on paratiisi, mutta paratiisissahan väijyy myös aina käärme. Näin huhtikuussa auringon alkaessa lämmittää kyytkin alkavat heräillä koloissaan missä ne ovat talvehtineet joskus isollakin joukolla ja etsiytyvät loikoilemaan aurinkoisiin paikkoihin. Ikuinen ongelma on käärmeet versus koirat ja pikkulapset, kummatkaan eivät osaa niitä varoa ja niinpä vahinkoja sattuu. Käärmeenpureman saatuaan  pitäisi kiirehtiä lääkäriin, potilas tosin voi olla jossain saaressa venematkojen takana.




Nämä kaverit pörhistelivät museon pihalla Palmasissa. Papukaijat ovat villieläimiä vaikka niitä pidetäänkin lemmikkeinä. Se mitä kaikki lemmikkiä halajavat eivät tiedä on, että papukaijat voivat olla erittäin  kovaäänisiä. Ne huutavat tai kirkuvat jos ne ovat innoissaan, mutta myös jos elämä on tylsää. Kovimmillaan niiden äänenvoimakkuus yltää 135 desibelin tasolle.





Hyönteisosastoa edustaa tämä mehiläinen. Mehiläiset  ovat Suomessa vaaravyöhykkeessä, monesti niitä uhkaa joukkotuho kasvimyrkytyksien lisäuhreina. Ongelma on yleismaailmallinen, yli kolmasosa ruokakasveistamme on sellaisia jotka vaativat mehiläisten pölytystä. Koko mehiläissuvun  kuolema merkitsisi katastrofia maapallon ruokataloudelle.




Kävin Intiassa tiikerisafarilla, kaksi kertaa teimme retken viidakkoon, ensin varhain aamulla ja toisen kerran iltapäivällä. Oppaamme olisi niin mielellään näyttänyt meille  tuon uljaan ja harvinaisen eläimen, mutta meillä ei ollut onnea. Mutta viidakossa oli toki kaikennäköistä muuta elävää, Instagramiin olen ladannut vain tämän peuran. Nyt ihmettelen olinko niin tiikerijahdin lumoissa etten huomioinut tarpeeksi muita eläimiä.  Tiikerisafarista voit halutessasi lukea  tästä





Suhteellisen tuore kuva elefantista Fairy Glenin villieläinpuistosta. Näillä norsuilla oli vartijat. Syitä oli montakin, norsut tekivät vahinkoa ympäröiville viljelyksille jos ne saivat liikkua vapaasti minne tahansa ja öisin ne tarvitsivat suojelua salametsästäjiä vastaan. Syöksyhampaatkin pidetään lyhyinä jotteivat ne kallisarvoisena saaliina houkuttelisi salametsästäjiä. Mikäli haluat lukea lisää tästä reservaatista löydät jutun täältä



Leijonalauma eleli samaisessa safaripuistossa. Näiden leijonien ei tarvinnut metsästää, ne saivat ruoan eteensä. Elämä voisi toisaalta olla tylsää jos vain makailisi savannilla koko päivän vain uneksien antilooppijahdista. Näitä leijonia vaivasi myös hyvinvointiyhteiskunnan vitsaus - liikalihavuus.


Kuvan kirahvi  eleli Senegalin villieläinpuistossa, niitä oli siellä muutama. Nämä kirahvit eivät vähästä hätkähtäneet, jeepit saivat rauhassa ajella metsässä, kirahvit tarkkailivat niitä rauhallisina pitkien silmäripsiensä takaa matkan päästä näykkien välillä kuivia lehtiä puitten oksilta. 
Kirahvi on vaarantunut eläin, niitä on enää n. 170.000 yksilöä. Luku tuntuu ehkä suurelta, mutta kirahveja on neljää eri lajia eivätkä lajit lisäänny keskenään (Wikipedia)




Rannat Gambiassa ovat valkohiekkaisia ja vesi turkoosia. Rannalla ratsastaa prinssi vaalean ratsunsa selässä vahtien merihätään helposti joutuvia neitosia.





Tallinnalainen harmaalokki räntäsateessa. Tämä lokki tuli istuksimaan hotellimme ikkunalaudalle. Ehkäpä sitä harmitti kun ei ollut ajoissa lähtenyt vähän etelämmille talvenviettoseuduille. Omilla siivillään pystyisi lentämään, muttei lähde. Se symbolisoi tosiasiaa, että vaikka täällä välillä on kosteat ja viimaiset oltavat niin jokin täällä kuitenkin pidättelee koko talvenkin yli. Suomen vanhin rengastettu harmaalokki saavutti 33 vuoden iän.







Mirrillä on kissanpäivät Madeiran Funchalissa. Vielä joulukuussa on ihanan lämmintä. Tämä kisuli tapasi tarkkailla minua naapuritalon puutarhasta käsin. Tällä yksilöllä tuntui olevan asiat hyvin, niin ei kuitenkaan ole kaikilla kissoilla, monessa etelä-Euroopan maassa on suunnatton kissapopulaatio. Turistien lähtiessä  ja hotellien sulkiessa ovensa syksyllä kissat kärsivät vilua ja nälkää.






Intia on täynnä lehmiä ja tämä on yksi miljoonista. Tämä lehmä oleskeli hotellimme edessä tavallisesti hiekassa lepäillen. Lehmien kohtalo Intiassa on syödä jätteitä, ne kaivelevat jätekasoja etsien suuhunpantavaa ja syövät nälkäänsä ruoantähteiden seassa muovia. Jokainenhan ymmärtää ettei se ole kovinkaan ravitsevaa tai terveellistä syötävää, päinvastoin se jämähtää ikävästi vatsaan.
Lehmiä hoidetaan niin kauan kuin ne tuottavat, mutta vanhuuden koittaessa ne työnnetään kadulle oman onnensa huomaan.

Eipä silti, hotellimme edessä päivysti myös joukko resuisia kerjäläislapsia. Vaikka katu näytti olevan tyhjä niin jossakin ne lapset päivystivät ja ryntäsivät paikalle kun turistit ilmaantuivat näkösälle. Lapset näyttivät siltä kuin eivät koskaan olisi vaihtaneet vaatteita ja kun sanotaan, etteivät lapset käy koulua kun ansaitsevat kadulla rahaa niin todellakaan nämä lapset eivät varmaankaan olleet ikinä koulusta kuulleetkaan.


Lepäävä lehmä


Joutsenperheeseen kuului kaksi huoltajaa, toinen ei vain näy kuvassa. Joutsenet ovat pariuskollisia ja perustavat kevät kevään jälkeen poikueen saman partnerin kanssa. Tällainen viiden poikasen pentue on suurehko johtuen myös siitä, että usein osa poikueesta joutuu jonkin pedon saaliiksi vaikka vanhemmat vahtivat niitä haukan tavoin. Vai pitäisikö siis sanoa joutsenen tavoin. Tämä joutsenperhe ui Maarianhaminan Itäsatamassa. Pienenä vinkkinä lapsiperheille ja muillekin, siellä on mukava pieneläintarha ja uimaranta.

Joutsenperhe Maarianhaminassa



Kotimaamatkailua parhaimmillaan, retki Honkilahdelle. Paitsi, että Honkilahti on mitä sympaattisin paikkakunta niin matkan tarkoitus oli nähdä lampaita ja tarkoitus oli nimenomaan, että koiranpentu, tässä 11 viikon ikäinen, näkisi niitä. Koiranpennun tärkeä sosiaalistumisperiodi osuu viikoille 7-12 ja noiden viikkojen aikana sen tulisi tutustua muihin kotieläimiin. Kun se tutustuu lampaisiin, ei se myöhemmin hauku eikä pelkää niitä.
Viime kesänä ollessamme Ahvenanmaalla sain todisteen siitä, että oppi oli mennyt perille. Kuljeskelimme Jan Karlsgårdenilla kun koira näki lammaslauman. Sen sijaan, että se olisi haukkunut niitä, koira ryntäsi aitauksen luo, häntä rajusti vispaten se nuuhki ne riemuissaan yksi kerrallaan.

Kotiseutumatkailua parhaimmillaan. Koiranpentu tervehtii lammasemoa Honkilahdella



Apinat - riesa vai siunaus, siitä voi olla montaa mieltä. Joka tapauksessa apinoita riitti  Budu-luolilla Kuala Lumpurin lähellä.
Nämä eivät olleet kauhean ahneita,  mutta toki kaikki kädessä oleva ruoka on parasta syödä itse tai piilottaa tarkkasilmäisiltä apinarosvoilta. 
Budu-luolille oli montasataa jyrkkää porrasta ja periltä löytyi  hindujumalan patsaita ja alttareita, luolat ovatkin suosittu pyhiinvaelluskohde. Myös apinajumala Hanumanille oli omistettu luola, joten nämä ympäriinsä vilistävät kaverit taisivat olla jumalan erityissuojeluksessa.


Serkkupoika nauttii välipalaa


Viimeisen puolen vuoden aikana olen nähnyt enemmän pingviinejä kuin koko aikaisemman elämäni aikana. Niitä on ollut Etelä-Afrikassa, Argentiinassa, Falklandin saarilla ja Chilessä. Pingviini on kuitenkin uhanalainen lintu, se kärsii vesien lämpenemisestä ja saaliin vähenemisestä. Kala- ja äyriäisparvet merissä ovat vähentyneet ja pingviinin on vaikeata löytää ruokaa sieltä missä se on tottunut saalistamaan. Se joutuu menemään yhä kauemmas kalaan ja pesiminen ei onnistu elleivät vuorotellen hautovat pingviinivanhemmat saa tarpeeksi ravintoa. 
Aikaisemmin ongelmana oli myös laivoista mereen laskettava öljy, mutta tämä ongelma on helpottanut laivojen reittien muuttamisen myötä.






Tämä blogikirjoitus on osa Travel Thursday-tempausta jonka järjestäjinä toimivat Vagabonda  ja Travellover  lue tempauksesta lisää  täältä

Minut ja kuvani löytää Instagramista nimellä  @te_strom





torstai 19. huhtikuuta 2018

Santiagossa ihailemme muraaleja ja otamme selvää mitä on Pisco sour

Santiago de Chile on Chilen pääkaupunki  ja 4,5 miljoonalla asukkaallaan se on maan ainoa miljoonakaupunki. Se sijaitsee yli sadan kilometrin päässä maan rannikosta, mutta vettäkin kaupungista löytyy, sitä tuo kaupunkiin  Andeilta  Mapocho-joki, tosin joki on aika kuivunut näin kesällä. Vesi  on kuulemma myös aika likaista, valuuhan suurin osa kotitalouksien ja teollisuuden jätevesistä puhdistamattomina jokeen. Kaupungin ilmakaan ei ole kovin puhdasta, mutta onneksi kaupungissa on monia suurenmoisia, vehreitä puistoja. Puistoissa on mukava kuljeskella runsaassa vehreydessä, lisäksi löytyy sisäpihoja puineen, istutuksineen ja suihkulähteineen.
Olimme jääneet risteilijän kyydistä San Antoniossa, nyt olimme taas omillamme, kukaan ei huolehtinut menemisistämme. Suuntasimme siis bussiasemalle ja jatkoimme sieltä Pullman-bussilla Santiagoon ja majoituimme aikaisemmin varaamaamme  hotelliin.
Tämä hotelli oli aika peruskamaa, plussana oli kuitenkin erinomainen sijainti Santa Lucia-kukkulan kupeessa vanhassa kaupungissa. Hotellista oli nimittäin kävelymatka useimpiin nähtävyyksiin.

Jokaisesta kaupungista tuntuu löytyvän Plaza de Armas, niin Santiagostakin. Tämä pääaukio oli kaupungin hallinnollinen keskus kun espanjalaiset perustivat kaupungin 1500-luvulla.
Nykyään se on kaupungin sydän, joka kuhisee elämää melkein ympäri vuorokauden. Sieltä löytyvät paitsi jättiläismäiset palmut, myös musiikin esittäjät, uskonnolliset julistajat, teatteriesitykset ja kerjäläiset. Tapana tuntuu olevan, että niin kehitysvammaiset kuin  liikuntavammaisetkin lähetetään kuppi kädessä ansaitsemaan elantoaan. Keskusaukiota ympäröivät kaupungintalo, upea katedraali, posti ja kansallismuseo. Kansallismuseon torniin pääsi kiipeämään rautaisia kierreportaita pitkin. Mutta ponnistus tuli  ruhtinaallisesti korvatuksi mahtavalla näköalalla yli kaupungin kattojen.
Aukiolla seisoo myös hevospatsas selässään kaupungin perustaja ja ensimmäinen kuvernööri Don Pedro de Valdivia. Hän löysi vuorten suojasta Mapocho-joen varrelta vehreän laakson ja päätti perustaa sinne kaupungin. Ei ollut kummoinenkaan ongelma, että alue oli jo intiaanien asuttama, kaikki mahtuivat samalle alueelle. Kunnes Valdivian mieli sitten kullanhimossa muuttui ja hän lähetti alkuasukkaat Marga Marga-kaivoksille  Santiagon ulkopuolelle kartuttamaan kaupungin rahakirstua.




Don Pedro de Valdivia tarkastelee vuosisata vuosisadan jälkeen  alamaisiaan ratsunsa selästä


 Vanhaa ja uutta sulassa sovussa



Metropolitan katedraali on kaunis barokkilinna. Sitä pidetään Chilen tärkeimpänä kirkkona. Tämä järjestyksessä viides rakennus on vihitty käyttöön 1775, aikaisemmat ovat palaneet.




Enrique Villaloboksen muistopatsas intiaanien rohkeudelle ja urheudelle


Palacio de la Moneda, hallintokeskus sijaitsee Plaza de la Constitución-aukiolla. Se on rakennettu 1700-luvulla. Pihalla rakennuksen edessä tapahtuu vahdinvaihto 14 Chilen lipun ympäröimänä. Tässä talossa  kenraali Augusto Pinochet aloitti 17-vuotisen valtakautensa 1973.




Museo de Bellas Artes, taidemuseo. Museot olivat sunnuntaisin maksuttomia, muina päivinä oli pienet pääsymaksut.



Hotellimme sijaitsi Lastarrian alueella. Haluaisin tietysti väittää, että paikka oli tarkasti suunniteltu, mutta oikeasti en tiennyt kuinka ihastuttava alue on hotellia varatessani. Ehdottomasti kokemisen arvoinen. Siellä näki erikoista arkkitehtuuria, seinissä oli muraaleja ja graffitteja, idylliset kahvilat ja ravintolat houkuttelivat istuksimaan Lastarria-kadulla  jolla ei ollut paljoakaan liikennettä.





Tämä ei ollut meidän hotellimme, mutta näytti erittäin viihtyisältä




Graffitti-taidetta



Koko korttelin pituudelta taidokkaita muraaleja


Hotellimme sijaitsi siis Santa Lucia-kukkulan kupeessa. Mikäli Plaza de Armas on kaupungin sydän niin Santa Lucia on sen keuhkot. Se on kaunis puistoalue missä sadat kukkaset kukkivat, suihkulähteet solisevat ja  kuntopolut kiemurtelevat ja ylhäältä on tietysti mahtavat näköalat.  Tämän kukkulan juurella sotapäällikkö Don Pedro de Valdivia julisti kaupungin perustetuksi vuonna 1541. Silloin tosin kukkulan nimi ei ollut Santa Lucia vaan Huelén. 
Santa Lucian puisto on öisin suljettu ja alueella on vartija. Hän teki myös tilastoa vieraista puistoon mennessämme ja  kun vastasimme, että olimme Suomesta hänen ilmeensä kirkastui: Aah, Reykjavik! 









Cerro Santa Lucian alapuolella on vilkas Avenida Liberador Bernado O'Higgins-katu, sen varrelta löytyy mm. Intiaanikeskus San Francisco-kirkko ja kansalliskirjasto. 


Kirjastossa oli ihan pakko käydä tutkailemassa sisäpuoltakin.  Tämän kirjaston alakerrassa on aina jokin näyttely, käyntiviikolla tietotekniikkanäyttely.



Kirjasto






San Francisco-kirkko, maan vanhin katolinen kirkko, rakennettu vuonna 1554 




Kaupungin halki virtaavan Mapocho-joen varrelta löytyy  kaupungin keskustori, Mercado Central. Se kuuluu olevan paras paikka tuoreen kalan ostoon. Katettu halli oli täynnä ruokapaikkoja, ainakin ravintoloiden ruoka on tuoretta!

                        Mercado Central
Vielä edempänä Mapocho-joen rannalla  asema sijaitsee Mapochon asema. Se on kaunis rakennus mikä on rakennettu viime vuosisadan alussa. Se palveli    juna-asemana aina kahdeksankymmenluvulle kunnes raideliikenne hiljeni. Nyttemmin se on kunnostettu ja avattu uudelleen, tällä kertaa kulttuurikeskuksena. Siellä pidetään konsertteja ja näyttelyitä. Kun me vierailimme siellä oli siellä artesaanimarkkinat. Ja täytyyhän paikallista yritteliäisyyttä tukea.



Millainen  sitten oli kaupungin ilmapiiri? Niin leppoisa ja rento. Kaupunkilaiset olivat harvinaisen ystävällisiä ja avuliaita, tuskin uskalsi kysyä jotain osoitetta kun kyseinen henkilö jo jätti oman määränpäänsä ja lähti saattamaan kysyjää. Ei tullut mieleenkään ajatella, että kaupungissa olisi turvatonta niin kuin esimerkiksi Brasiliassa valitettavasti tuntee, aina täytyy olla vähän varuillaan. 




Mapocho-joki ei ollut maaliskuussa vuolaimmillaan




Apropo, se vihertävä, raikas aperitiivi mitä nautimme Puerto Monttin lounaspaikassa, se oli tietysti Pisco souria. Tämä on chileläisten rypäleistä valmistettu kansallisjuoma ja piscoa myytiin jopa lähiruokakaupassamme. Oletko jo maistanut Pisco souria? Mikäli haluat maistaa tätä virkistävää juomaa niin tässä resepti.


                                                    Pisco sourin resepti:                       

4,5 dl piscoa
1 dl limettimehua
1 dl sokeria tai sokerisiirappia
1  munanvalkuainen
Mittaa ainekset tehosekoittajaan, lisää jääpaloja ja sekoita.

Aperitiivi on valmis nautittavaksi. Salud!










Seuraa Fammon vaeltelua myös Instassa ja Facebookissa



lauantai 14. huhtikuuta 2018

Puerto Montt ja Chacabuco, Patagonian luontokohteita 7

PUERTO MONTT

Jätettyämme  Amalia-jäätikön taaksemme rantauduimme Puerto Monttiin. Olimme tulleet Chilen järvialueelle jonka satamakaupungissa 200.000 asukkaan Puerto Monttissa nyt olimme. Järvialue on kuuluisa runsaista kansallispuistoistaan ja  huikaisevan kauniita  luonnostaan.
Olimme lähdössä kokopäiväretkelle, tällä järvialueella sijaitsee paitsi kansallispuistoja myös kolme tulivuorta jotka toivoin näkeväni. Läheskään aina se ei nimittäin onnistu mikäli pilvet roikkuvat peittäen vuoret .
Bussi vei meidät ensin Puerto Varasin kauniiseen pieneen kaupunkiin, se sijaitsee Lago Llanquihuen  rannalla. Järvi on Chilen neljänneksi suurin. Taustalla kohoavat  kolme tulivuorta; Volcano Tronador, Volcano Puntiaguda ja hieman korkeampi, lumihuippuinen Volcano Osorno. Täytyy sanoa, että tällainen lattanan maan kasvatti ei väsy ihailemaan vuorten majesteettista kauneutta. Jo puolimatkassa Perez Rosalesin kansallispuistoon meidän oli ihan pakko pysähtyä kuvaamaan Osornoa, joka näyttäytyi koko komeudessaan vuoren huippu lumeen verhoiltuna. Samalla bongasimme pari laamaa.








Matkamme pääkohde oli Perez Rosalesin kansallispuisto. Tämän puiston halki virtaa mahtava Rio Petrohue, se on tunnettu erinomaisena kalastuspaikkana, mutta myös kajakointi- ja raftingpaikkana.
Petrohue-joki virtasi kohisten uomassaan jylhien vuorten ympäröimänä sukeltaen välillä kallioiden alle rynniäkseen sitten taas riehakkaasti esiin.  Vesi näytti joessa niinkuin myös läheisessä Esmeralda-järvessä turkoosinvihreältä.








Kansallispuiston jälkeen ajoimme ylös vuorille. Talvella siellä voi hiihtää ja näin kesäisinkin hiihtohissi on käytössä. Siellä oli myös  vaellusreittejä pitempiäkin matkoja varten. Musta laavamaisema antoi viehättävän kontrastin hohtavansiniselle taivaalle.
















Lounas sisälsi clileläisiä herkkuja empanadaksia alkupaloiksi, kalaa pääruoaksi. Aperitiivina oli outoa vihreää juomaa 



Myös lounaalle jäi aikaa. Oli oikein virkistävää syödä välillä chileläiseen tapaan, me kun nautimme joka päivä laivaruokaa. Täytyy sanoa, että hyvin tämä ravintola vertailussa pärjäsi, varsinkin aperitiivi oli koko seurueen mielestä hyvää. Mitä mahtoi ollakaan.
Paluumatkalla pysähdyimme  Puerto Varasiin vähän pidemmäksi aikaa. Kylä on baijerilaista tyyliä, ovathan  saksalaiset emigrantit sen rakentaneet 150 vuotta sitten. Kylässä voi ihailla paitsi Llanquihue-järveä myös satoja ruusuja ja muita kukkia. Kylän lempinimi onkin "ruusujen kaupunki". Talojen arkkitehtuuri on sekin  mielenkiintoista, seinät taloissa ovat nimittäin paanutetut.

Llanquihuen rantaa



"Ruusujen kaupunki" on nimensä veroinen


Talojen seinät ovat paanutettuja ja pirteänvärisiä







CHACABUCO








Puerto Montt sijaitsee pohjoisempana Chilen rannikolla kuin Chacabuco ja jäi mysteeriksi miksi risteilijäaluksemme kävi siellä ensin ja palasi sitten  pieneen, vuonon perukassa sijaitsevaan Chacabucoon. Yön aikana olimme kuitenkin palanneet takaisinpäin ja ankkuroiduimme Chacabucon lahdelle. Olin laivalla kuullut, että kylä olisi surkean pieni, että kestää kauemmin sanoa chacabuco kuin kävellä kylän ohi. Alku ei näyttänytkään lupaavalta, kylän infrastruktuurissa ei ollut kehumista, täältähän oli turha etsiä tavarataloa tai edes kahvilaa, asukasluku oli huikeat 1200. Niistäkin  varmaan suurin osa oli kalankasvattajia, kalankasvatus kun näkyi olevan pääelinkeinona.

 Meillä ei ollut valmiiksiostettua retkeä, pilvet enteilivät sadetta ja mietimmekin jo mitä ihmettä kylässä tekisimme. Eipä hätää, yksityinen retkenjärjestäjä tarjosi retkeään kansallispuistoon ja alueen pääkaupunkiin Coyahaquihin. Hinta oli 50 dollaria. Tartuimme oitis syöttiin. Bussi täyttyikin nopeasti oman risteilijämme matkustajista.
Älkää nyt luulko, että olisimme pettyneet, retki oli rahan arvoinen, alkumatkasta tosin hieman sateli, mutta edempänä jo kirkastui. 
Oppaamme Patricio oli elokuvataiteen opiskelija ja Mika Kaurismäen suuri ihailija. Eipä ihan heti olisi arvannut Chacabucosta löytyvän sellaista miestä.
Jätimme heti jälkeemme Chacabucon kylän ja suuntasimme kohti itää, Aysen-jokea ja alueen pääkaupunkia Coyhaiqueta.
Matkamme vei siis ensin Aysen-joen yli ja sen jälkeen Rio Simsonin kansallispuistoon. Paikkakunnan ylpeys oli Chilen pisin riippusilta joka oli vasta valmistunut.
Kansallispuisto rakentui Rio Simsonin ympärille. Kirkas, valkoharjainen vesi kuohusi korkeiden kalliopaasien reunaamassa uomassaan, kasvisto oli sekametsää ja pampasta, villinä kasvavaa fuksiaa, jättiläismäistä raparperia ja calafate-marjaa. Mielenkiintoinen kasvi oli japanilainen bambu, joka kukki vain joka 20. vuosi aikaansaaden hiiri-invaasion. Nämä kun ovat hulluina sen hajuun.






Rio Simson

Patricio intoutui kertomaan raparperin käytöstä






Matka jatkui Coyhaiquehen, yllättävän vaikea nimi muuten. Koko matka Chacabucosta oli 78 km, tämä matka oli ruohoa kasvavaa pampasta, vuoria, syviä kuiluja, pieniä putouksia ja alhaalla virtaavaa vettä.



Kaupungissa oli alkamassa markkinat, kojut oli jo pystytetty, esiintymislavat olivat työn alla. Meillä oli tunnin verran aikaa pyöriskellä kaupungilla. Tihkusateinen ilma oli muuttunut auringonpaisteeksi, siniseksi taivaaksi ja lämpöaalloksi. Tähänkin kaupunkiin olisi toki voinut tutustua yön yli. Risteilyjen huono puoli on, ettei maissa ole koskaan tarpeeksi aikaa.








Matkalla takaisin pysähdyimme vielä ihailemaan madonnalle omistettua vesiputousta. Täällä ihmiset kävivät rukoilemassa ja jättämässä kukkia madonnapatsaalle.









Seuraa Fammon vaeltelua myös Instassa ja Facebookissa