Onko tämä Euroopan kaunein junamatka?
On olemassa monia lumoavan kauniita rautatiereittejä, jokaisella on oma suosikkinsa ja mikä reiteistä on kaunein on jokaisen itsensä ratkaistavissa. Tyydyn vain toteamaan, että reitti Montenegron Podgoricasta Belgradiin, Serbian pääkaupunkiin on yksi kauneimmista. Itse asiassa reitti lähtee jo Barista, Montenegron rannikolta, reitti on 408 kilometriä pitkä, mutta matka kestää koko päivän tai vaihtoehtoisesti koko yön. Reitillä on 435 siltaa ja 254 tunnelia joten yksitoikkoisiksi ei matkaa voi kutsua, vaihtelua riittää. Radan rakentaminen aloitettiin jo vuonna 1950, valmis se oli 26 vuotta myöhemmin.
Junia lähtee päivittäin siis kaksi, aamujuna ja yöjuna, maisemahaukka kun olen, valinta oli helppo – tottakai valoisan ajan juna. Lippua ei voinut ostaa ennakolta netistä, se oli ostettava asemalta, kymmenen tunnin junamatka maksoi 22 euroa. Junavaunut olivat vanhahkoa mallia, vasemmalla oli käytävä ja maisemaikkunat, oikealla suljettavat kuuden henkilön kupeet. Junamatka kesti kymmenisen tuntia, tosin maiden rajoilla seisoskeltiin aika pitkiäkin aikoja odottaessa poiskerättyjä passeja takaisin. Tuli kyllä selväksi, että nyt ei oltu missään EU-maassa. Matkustajat pitivät matkalaukkujaan käytävässä, ,se vähäsen vaikeutti kulkemista junan käytävälläpenkkien yläpuolella oli kyllä verkkohyllyt matkatavaroita varten.
Serbialla on pitkät perinteet rautatieliikenteessä. Jugoslavian legendaarinen Josip Tito (presidenttinä 1953-1980) oli intohimoinen junailija. Hän teetätti kuuluisan sinisen junan 1959, junassa oli kolme veturia ja yhdeksän vaunua. Juna toimi presidentin matka-asuntona hänen matkoillaan koti ja ulkomailla. Tällä ”rauhanjunalla” Tito matkusti 600 000 kilometriä ja tapasi nuorisoa, työläisiä, poliitikkoja ja mm. yli 60 valtionjohtajaa. Juna vei Titon seurueineen 71 valtioon julistamaan ihmisoikeus- ja puolueettomuuspolitiikkaa. (Tiedot Jugoslavian historia-museosta)
Matka oli siis pitkä, mutta ravintolavaunua ei junasta löytynyt, oli vain tarjoilija joka myi virvokkeita ja pikkupurtavaa, välillä hän nouti tarjottimella kahvimukeja, vähän kömpelöä toimintaa, sokeritkin levisivät junan lattialle. Olin ollut kaukaa viisas ja varustautunut eväillä joten itselläni ei ollut mitään hätää.
Maisemat olivat huikeat, vuoret, rotkot ja vesistöt seurasivat toisiaan. Vähän harmitti, että kuvien laatu kärsi kovasti kun ei ikkunoita saanut auki ja ne olivat vähän likaisetkin, ahkerasti turistit kuitenkin seisoivat käytävässä kuvaamassa. Oletettavasti vain turistit kuvasivat sillä vaunussa oli toki paljon ihan tavallisia paikallisia matkustajia. Serbialaiset tuntuivat olevan seurallista porukkaa ja sellainen pieni seikka kuin kielitaito tai sen puute ei ollut este vaan ainoastaan hidaste. Eristäytyä ei voinut mitenkään ja matkan aikana tuli käsiteltyä niin perhesuhteet, työpaikat, politiikka, uskonto ja pakolaiskriisi.
Titon junan sisusta oli arkkitehtien tarkkaan harkitsema. Materiaaleina oli käytetty punaista mahonkia, pähkinäpuuta ja Norsunluurannikolta saatavaa sapelea, seinät oli koristeltu ornamentein ja norsunluulla. Henkilökuntaakin oli 22 kappaletta. Sisältä löytyi ravintola, baaritiski, kylpyamme, keittiö ja koko junavaunun pituinen neuvottelupöytä.
Seitsemän aikaan alkoi jo pimetä joten maisemista ei enää ollut iloa, mutta toisaalta olimmekin jo lähellä Belgradia ja maisemana olivat esikaupunkitalot. Juna ajoi heinäkuuhun asti vanhalle keskusasemalle, mutta nyt se on suljettu, siitä aiotaan tehdä museo, juna jää nyt pienelle Topciderin asemalle joka on entinen kuninkaallinen huvimaja, sieltä on raitiovaunumatka kaupunkiin. Ja kiitos uusien junaystävieni osasin jäädä raitiovaunusta oikeassa paikassa hotellini lähellä.
Seuraavana päivänä kävin katsomassa myös vanhaa rautatieasemaa ja sieltähän löytyikin se Titon kuuluisa sininen juna.
Mikä on sinun kaunein rautatiereittisi?
