Inle-järven eksotiikkaa
Viideltä herään aamun sarastukseen. Kukot kiekuvat, tuk-tukit hyrisevät, pulu kujertaa parvekkeella, koira haukkuu, moottoripyörä ujeltaa. Munkit kulkevat jonossa pitkin pölyistä tietä kääriytyneinä punaiseen kankaaseen huopa harteillaan ja kupit kädessään, Kyseessä on tak bat-seremonia, jokaiselle munkille tulisi lahjoittaa kourallinen riisiä.
Olen äkkiä innoissani kun muistan, että tänään on tulossa mielenkiintoinen päivä, olemme lähdössä koko päiväksi Inle-järvelle. Kyseinen Inle-järvi on 22 kilometriä pitkä ja 10 kilometriä leveä järvi Myanmarin keskiosassa. Järvelle ovat tyypillisiä inthaintiaanien kelluvat puutarhat ja paalujen päälle rakennetut talot. Siellä myös asuu pitkäkaulanaisia, naisia joiden kaulaa on lapsesta asti venytetty paksujen, tiukkojen renkaitten avulla.
Heho on lähin suurempi kaupunki Inle-järven lähellä, siellä on lentokenttä ja sitä kautta kulkevat bussit. Hehosta olemme kuitenkin tulleet järven pohjoispäässä sijaitsevaan pieneen kaupunkiin, Nyaung Shweehen, olemme majoittuneet tähän elämänmakuiseen pikkukaupunkiin koska sieltä pääsee kätevästi järvelle. Olemme ostaneet veneretken jo edellisenä päivänä eikä se todellakaan ollut vaikeaa, tarjouksia sateli. Aika moni ohikulkija aloitti tervehtimällä sanoilla ”I have a boat”. Kuulosti ihan iskurepliikiltä, mutta veneretkiähän siinä vain kaupiteltiin.
Ei tosin taida olla sesonkiaika, sillä aamulla jää monta venettä satamaan.
Veneet ovat pitkiä ja kapeita, niissä on tilaa viidelle istujalle ja kuljettajalle. Reitin olemme itse hahmotelleet myötäillen veneenomistajan ehdotuksia, mutta yrittäen karsia pois käsityöläisnäytöksiä vaikka ymmärrettävästi pajoihin yritellään houkutella ostajia.
Turisteille mielistely on mennyt vähän överiksikin kun pari kalastajaa näyttää päivystävän järvellä koko päivän nostaen jalkansa kalastusasentoon kun turistivene menee ohi. Sen jälkeen he tulevat noutamaan palkkionsa. Samantapainen näytös on pitkäkaaulanaisilla. He esittelevät kudontaa ja kaulaansa. Vieressä on tippikulho. Näiden naisten kaulaa venytetään lapsesta asti lisäämällä vuosittain uusi rengas. Miksi? Yksi syy on etteivät sudet pure, aika horjuva selitys. Toivottavasti ainoakaan pikkutyttö ei enää joudu mokoman kidutuksen kohteeksi, eikä ainakaan turistien vuoksi.
Jotta pysyttäisiin tiukasti totuudessa niin näkyy niitä oikeitakin kalastajia iltapäivällä, he kalastelevat eikä heillä ole aikaa viihdyttää turisteja.
Nyt turistit tulevat! Jalka ylös nyt! Ammattina turistimagneetti.
Mielenkiintoisia sen sijaan ovat kelluvat puutarhat, jokaisella aidatulla viljelmällä on oma vaja ja työntekijät. Järvi on matala ja se mahdollistaa viljelysten kiinnittämisen seipäillä pohjaan. Tulossa on vihanneksia ja tomaatteja.
Kelluvat kylät ovat ihan symppiksiä, talot seisovat pitkien paalujen varassa, myös betonisäkkejä on käytetty runsaasti ankkuroimiseen. Vierailemme kutomossa missä kauniit tytöt esittelevät miten lootuksenkukista tehdään lankaa. Itse asiassa ei kukista vaan varren sisällä olevasta kuidusta. Valmis kangas oli pehmeää, samalla lämmittävää ja viileää kuten silkkikin. Käväisemme myös hopeapajassa ja päivänvarjotehtaassa. Informaatio on mielenkiintoista, mutta esittelyjä seuraavat kaupittelusessiot eivät sytytä.
Olen lukenut Shwe Inn Dein pagodasta ja olemme sopineet kuljettajan kanssa myös sinne menosta. Pagodaan pääsee kahdeksan kilometriä pitkää ja kapeaa ränniä pitkin, välillä kanavaan on rakennettu bambuaitoja, vene juuri ja juuri mahtuu solahtamaan aukosta eteenpäin. Kylien kohdalla on taas pitkiä bambuja hidasteena. Tämä on retken ilman muuta mielenkiintoisin osuus. Päästään sitten rännin päähän ja siellä onkin mukava, pieni lounasravintola, Miss Nyaung Shwee Restaurant. Ihana paikka katsella kanavalla puksuttavia veneitä.
Lounaan jälkeen suuntaamme Inn Dein pagodalle joka sijaitsee mäellä keskellä bambumetsikköä. Pagodalle on sellainen ehkä kilometrin kävelymatka, suurin osa katettua käytävää markkinakojuineen.
Inn dein pagoda eroaa kaikista tähän asti näkemistäni pagodoista. Pääpagoda on ympäröity sadoilla, korkeilla ja suippokärkisillä stupoilla, toiset uudemman näköisiä, toiset taas jo sortumistilassa. Tuntuu kuin olisi yhtäkkiä tupsahtanut johonkin toiseen aikakauteen ja niinhän asia oikeastaan onkin. Itse asiassa stupoja pitäisi olla 1600 kappaletta ja ne on rakennettu 1300-1700-luvulla. Kuningas Ashoka toi maahan buddhalaisuuden ja julisti tämän alueen pyhäksi. Jotkut vanhemmista stupoista ovat harmaata kiveä, toiset taas kullalla silattuja. Aika monessa on kyltti, jossa on kunnostukseen rahaa lahjoittaneen nimi. Monisatavuotinen rauha ympäröi tätä taikakukkulaa, kullatut buddhat istuvat koloissaan, ohi vilahtaa munkki punaisessa viitassaan, hänkin on elänyt täällä jo varmasti ainakin 400 vuotta.
Järvelle palattuamme ehdimme käydä vielä Nga Hpe Chaung-luostarissa. Tätä luostaria kutsutaan myös hyppivien kissojen luostariksi. Taitavat kissat olla siirtyneet autuaammille metsästysmaille sillä me näemme vain laiskanpulskeita auringossa röhnöttäjiä.
Tyypillistä Myanmarille on, että luostareissa on avoimet ovet, niin tässäkin valtavassa puurakennuksessa. Jotenkin tuntee itsensä tirkistelijäksi kun katselee munkkien vaatehyllyjä, kirjakaappeja ja buddhapatsaita. Onneksi makuusoppien ovet on suljettu. Pienet noviisit ovat kerääntyneet matolle syömään välipalaa jota sukulaiset ovat tuoneet mukanaan. Pikkupojat pitävät äitiään tiukasti käsivarresta, toisaalta he eivät halua, että äiti lähtisi, toisaalta he haluaisivat näyttää äidille kaikennäköistä luostarissa.
Innostaako rahan antaminen jatkamaan tätä kaulanvenetysoperaatiota joka meikäläisestä tuntuu kidutukselta?
Mitä mieltä sinä olet?
Seuraa Fammon vaeltelua myös Facebookissa ja portaalissa blogit.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti