Tämä kohtaaminen josta kerron tapahtui jo kauan sitten, viime vuosituhannella, tarkemmin 90-luvun lopussa. Olin menossa Englantiin kieliharjoitteluun ja olin saanut harjoittelupaikan Milton Keynes nimiseltä paikkakunnalta läheltä Lontoota. Työpaikka oli erityislasten kesäkoulu ja harjoittelijoita oli määrä tulla kymmenkunta eri maista.
Milton Keynesin bussiasemalle saapuneena mietin mihin päin sitten, mutta minua oltiinkin vastassa. Majapaikkamme oli kveekarikirkko, tai oikeammin kirkon yksityistila. Paitsi makuuhuoneita saimme käyttää myös keittiötä ja kylpyhuonetta. En ollut koskaan kuullutkaan kveekarikirkosta, myöhemmin selvisi, että tämä ryhmä on jättänyt anglikaanisen kirkon koska se vastustaa kirkkohierarkiaa ja seremonioita. He pitävät niin kutsuttuja hiljaisia hartauksia.
Harjoittelijoita oli jo tullut paikalle ja heitä valui lisää koko ajan yhteensä meitä oli lopulta 8, joista joukon organisaattorin, Rebeccan työ oli vain saada tämä projekti alkuun. Aloitimmekin heti "työnteon" lähtemällä läheiseen puistokonserttiin.
Maanantaiaamuna ryhmämme haettiin koululle jossa meidän oli määrä työskennellä. Oli heinäkuu, mutta nämä lapset kävivät kesäkoulua. Kesäkoulu oli eräänlainen leiri lapsille, sen tarkoitus oli auttaa vanhempia lastenhoidossa ja järjestää mukavaa askartelua ja viihdykettä lapsille.
Työmme alkoi kahden päivän perehdyttämiskurssilla, saimme oppia mm. perusviittomat. Vatsassa kutkutti, mitenkähän lasten kanssa pärjää kun kaikki eivät pysty puheen avulla ilmaisemaan itseään.
Työ alkoi ja se osoittautui heti sekä mielekkääksi että mielenkiintoiseksi, vaikka olihan se vähän erilaista kuin päiväkodissa tai koulussa. Jokainen lapsi oli yksilö jonka tavat piti oppia tuntemaan. Lapsilla oli erilaisia ongelmia kuten autismia, cp-vammoja ja muuta. Iloisimpia ja ketterimpiä olivat Down-lapset.
Koska oli kesäinen helle uitiin altaassa, pihalle pystytettiin slide, eli liukuradan alle laitettiin muovi, sitten vähän Fairia mukaan ja avot, iloisesti liuuttiin. Lounasaikaan oli kiireistä kun lapsia autettiin ruokailussa. Englannissa kun oltiin niin lapsilla oli lounaspakkaus mukanaan, suomalaiseen makuun lounas oli outo, tavallisesti imelä vanukas, Mars-patukka ja pakollinen sipsipussi.
Kun lapsiin tutustui osoittautuivat he aivan ihaniksi kavereiksi, isotkin lapset halusivat halailla ja pitää opettajia kädestä, osa näistä lapsista tarvitsi kuitenkin apua melkein kaikessa.
Adam oli 11-vuotias nassikka, jolla oli Downin syndrooma. Hänen leikkinsä olivat joskus hieman rajuja, varsinkin silloin kun isommat pojat saivat ajaa tukevalla kolmipyöräisellä pitkin pihaa. Yritin silloin pitää pienempien puolta etteivät he jääneet jalkoihin. Kyllä isomman pitäisi ymmärtää paremmin.
Toisinaan lähdimme retkille. Välillä vain muutama pääsi mukaan, mutta eläintarhaan mentiin koko porukan voimin. Jokainen opettaja sai kolme lasta kontolleen, minulla oli seurassani Adam, Tommy ja pieni, suloinen Claire. Kiertelimme eläinten aitauksia ennenkuin olisi aika lähteä katsomaan delfiinishowta. Oli liikuttavaa nähdä miten innoissaan lapset olivat eläimistä, tämä oli kuitenkin harvinainen päivä heidän elämässään. Paitsi Adam, hän ei ollut liikuttava, hän heitteli eläimiä keräämillään kivillä ja potki aitaa. Ärsyttävää, poika pilaa koko retken, noin ison pitäisi jo ymmärtää paremmin.
Elämä ei tietenkään ollut pelkkää työntekoa, viikonloppuisin kävimme retkillä Lontoossa ja Oxfordissa. Osallistuimme myös kveekarien sunnuntailounaalle ja seurasimme hieman uteliaina heidän hartauskokoustaan. Siinä tosiaankin istuttiin hiljaa piirissä omiin ajatuksiin uponneina. Iltaisin kveekariseurakuntalaiset suorastaan kilpailivat siitä kuka saa kutsua ryhmämme vieraakseen.
Tutustuimme myös hindulaisten juhlaan 6.8., Hiroshiman tuhon päivänä. Läheisessä puistossa laskettiin silloin veteen satoja pieniä lyhtyjä.
Viimeisenä työpäivänämme juhlittiin, lapset esiintyivät ja meidän kansainvälinen harjoitteliryhmämmekin esiintyi. Jokainen lauloi omalla äidinkielellään jonkun värssyn, olisiko ollut tuiki tuiki tähtönen tai jotain vastaavaa.
Kaikki lapset oli koristeltu juhlakuntoon eli olimme tehneet heille hienot kasvomaalaukset, minäkin sain poskeeni Suomen lipun.
Esitysten jälkeen oli mehu- ja pullatarjoilua kunnes oli aika hauskoille pikku kilpailuille kuten purkeilla käveleminen ja hulahulavanteen pyöritys. Hauskoja kilpailuja jotka samalla vahvistavat tasapainoaistia.
Oli siis harjoittelijoiden viimeinen päivä, saimme diplomit hyvin suoritetusta työstä ja yllätykseksemme lapset olivat valmistaneet meille lahjat. Ne olivat valokuvakehykset joihin lapset olivat piirtäneet kuvia ja koristelleet ne eri tavoin. Minäkin avasin pakettini ja kun näin sisällön rupesivat kyyneleet valumaan silmistäni. Lahjani oli Adamilta, hän oli piirtänyt kuvansa ja siihen suuren sydämen.
Aina joskus otan esille tuon kömpelön piirroksen ja ajattelen tätä poikaa, vilpitöntä kiintymyksessään, kyvytöntä kantamaan kaunaa, onnellista pienistä asioista.
Adam ja aikani tuossa koulussa opettivat minulle kuinka jokainen ihminen on arvokas, kuinka jokainen ihminen on erityinen omalla tavallaan.
Tämä kertomus kohtaamisista maailmalla on mukana Momondon Open World Awards-kilpailussa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti